Huutaminen tekee hyvää!

Niin ärsyttää se väite, että vaan hullut ja huonot ihmiset huutaa. Miten niin? Onko vauvat tai pienet lapset muka huonoja ihmisiä? Tai hulluja? Ihan sairas ajatus! Nehän on ihania. Kaikki rakastaa niitä vaikka ne huutaakin. Ja jotkut ensimmäiset vuotensa vielä melkein koko sen ajan kun ovat hereillä. Ei niitä kukaan hauku hirveiksi, muita huonommiksi tai heikommiksi.

Ihan naurettava ajatus sekin, että muiden huutoa pitäisi kestää tyynenä ja hiljaa. Mä en tajuu miksi. Mitä se hyödyttää? Kaikki ne tyypit, jotka ylenkatsoo liioitellun rauhallisesti ja avoimen säälivästi ihmistä, joka hermostuessaan alentuu huutamaan, naurattaa mua. Ne on niin väärässä! Huutohan nostaa volyymien myötä ihmistä ylemmälle tasolle.

Ne on varmaan kasvatettu olemaan hiljaa, kestämään ja nielemään muiden huutamista. Niiden vanhemmat ei oo ymmärtäneet tai tienneet että oman KOVAN sisäisen äänen mykistäminen ja huudon patoaminen sisuksiin ei tee pitkässä juoksussa hyvää. Se voi sairastuttaa ihmisen, jos myrkyt ei pääse ulos. Sama juttu muuten pierujen kanssa.

Sit taas yksin huutaminen ei toimi mulla. Tai se, että menisin metsään tai merenrantaan huutamaan. Oon joskus kokeillut, mutta huuto yksin jossain luonnossa ei tuu multa luontevasti. Mulla huuto vaatii toisen ihmisen. Sen, jolle voi huutaa. Silloin saan äänen itsestäni ulos koko keuhkojen täydeltä just silleen kun hyvässä huutamisessa pitääkin.

Ja muuten kyllä niille pienille lapsillekin saa joskus huutaa takaisin. Ei ne siitä mee rikki, sairastu tai kuole. Oppii vaan paremmin kestämään erilaisia ääniä ja oikeaa elämää. Mäkin oon huutanut mun kaikille lapsille tasapuolisesti aina silloin kun ne on provosoineet mut tahalleen hulluuden rajamaille ja vängänneet leuka pitkällä, kädet puuskassa vaikka nukkumaanmenoa vastaan. Siinä ollaan aina hetki huudettu ja karjuttu puolin ja toisin ja sit pyydetty anteeksi ja menty hammaspesulle ja saman peiton alle iltasatua lukemaan. Ne tietää, että äiti huutaa aina kun se hermostuu ja ei se oo niin vakavaa. Karjuuhan leijonaemokin pennuilleen tai jos joku vieras tyyppi tai tilanne uhkaa niitä.

Täytyy kyllä myöntää, että oon aika huonosti kestänyt lasten puolelta takaisin huutamista, varsinkin silloin kun ne oli - tai on - teini-iässä. Niin ja oon mä aika usein huutanut silloinkin kun en oo ollut vihainen tai hermostunut. Ainakaan mun lasten kanssa ei oo mikään piipitys koskaan toiminut, jos oon halunnut saada ne tekemään jotakin heti tai tottelemaan mua. Huutaa voi hymyillenkin. Suurella rakkaudella.

Sit taas toisaalta aviomiehiin ei huutokortin käyttäminen oo koskaan tepsinyt. Mun ensimmäinen mies oli siinä mielessä todella ärsyttävä, ettei se koskaan hermostunut kunnolla eikä muistaakseni ikinä huutanut mulle takaisin. Voi itse asiassa olla, että se oli yks syy meidän eroonkin. Se ei osannu riidellä kunnolla. Siinä hiljaisessa ylenkatsomisessa se oli uskomattoman taitava. Osas lietsoa mut munkin mielestä jo aika poikkeuksellisen tasokkaaseen huutamiseen.

Nykyinenkin mies on siinä tosi hyvä. Se myös antaa mulle joka kerta kehuja siitä, miten uskomaton huutaja mä oon. Tiedän tosin itsekin että oon hyvä. Jo mun vanhemmat muinoin sanoi, ettei ne voi uskoa korviaan mun kanssa.

Sanotaan, että itku tekee hyvää ja puhdistaa. Tavallaan joo, mut enemmän se tekee pään kipeeksi  ja silmät ihan kauheen näköisiksi. Jos tänään itket, niin se näkyy sun silmistä vielä huomenna. Huuto ei näy missään. Voit huutaa vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka kovaa ilman, että se näkyis sussa mitenkään.

Ja joka kerta kun oon huutanut KUNNOLLA, tulee sellainen ihana sisäinen rauha ja puhdistunut olo. Paha pääsi ulos.

Se on varmaan koirillakin sama.



Korkea aika päästää Lydia Sibakoff ääneen


Monet ystävät ja tutut vitsailevat, että minusta on tullut esikoiskirjani Homeäidin päiväkirjan myötä valtakunnan homeäiti. Kerroin elokuussa julkaistussa kirjassa perheemme arkielämän ja perusturvan lähes puoleksi vuosikymmeneksi kovalla kouralla ja täysin säälittä murskanneesta homekotihelvetistä oikeustaisteluineen kaikkineen. Annoin kasvot homekodin loukkuun joutuneelle perheenäidille.

Kaikki varmasti ymmärtävät, että kirja on sensuroitu kertomus kaikesta siitä, mitä perheemme sai vuosien aikana kokea. Kaikkein törkeimmät, traumaattisimmat, mehukkaimmat, sairaimmat ja raastavimmat vaiheet, valheet, väitteet ja kohtaukset on kirjasta jätetty pois. Koska en kirjoittanut kirjaa kostoksi, enkä halua enää ikinä joutua tuhlaamaan elämääni oikeudessa riitelemiseen.

Pahinta tässä kaikessa on se, että tarinahan jatkuu. Huolimatta siitä, että kävimme myyjiemme tahdosta kaikki kolme oikeusastetta läpi pisimmän mahdollisen kaavan mukaan ja voitimme joka oikeusasteessa, emme ole saaneet oikeutta käytännössä. Korkeimman oikeuden päätöksellä kesäkuun 9. päivä voimaan astunut kaupanpurkutuomio on ainakin toistaiseksi ollut yhtä tyhjän kanssa. Purkka on ja pysyy tukassa.

Joudumme tällä hetkellä asioimaan (lue: taistelemaan) ulosottoviranomaisten kanssa menetetyn omaisuutemme takaisin saamisesta. Saatavamme määrä lähentelee 700 000 euroa ja se kasvaa seitsemän prosentin viivästyskoron myötä kuukausittain lähes 4000 eurolla. Tilanteessa ei ole mitään järkeä. Se, miten asioita hoidetaan ja miten ne etenevät, ei ole mitään järkeä. Siinä, miten hävinnyt osapuoli voi tilanteessa toimia, on kaikkein vähiten järkeä. Lait ja viranomaiset tuntuvat suojaavan vain velallisia. Valitettavasti meidän kohdallamme sattui pariskunta, jolla ei ole aikomustakaan maksaa velkojaan asianmukaisesti pois. Omien sanojensa mukaan he aikovat nyt unohtaa ikävän oikeusjutun ja jatkaa elämäänsä. He ovatkin jo muuttaneet tämän maan yhdelle kalleimmista asuinalueista. Yrittäjinä se näyttää olevan heille jättiveloista huolimatta mahdollista. He voivat pelata hyvin menestyvän yrityksensä varoilla ja palkkatuloillaan ilman, että viranomaiset voivat siihen puuttua.

Kun ostimme unelmakotimme uskoen sen myös olevan hyvä sijoitus, meillä oli siitä kohtuullisesti asuntolainaa. Nyt meillä on lainaa yli kaksi kertaa enemmän, mutta ei enää omaa asuntoa. Asumme väliaikaisessa (tosin ihanassa) vuokrakodissa tietäen, että seuraava muuttopäivä on edessämme lähikuukausien aikana.

Vähemmästäkin ihminen voi pimahtaa. 

Tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muuta vastalääkettä vitutukselle. Vakavoitumiselle, vanhentumiselle ja katkeroitumiselle. Vaihdevuosillekin, kun niidenkin oli pakko tulla elämääni just nyt.

Janoan spontaania iloa, olemisen sietämätöntä keveyttä ja hetkittäistä täydellistä huolettomuutta. Haluan kirjoittaa (muitakin kuin työjuttuja), koska saan kirjoittamisesta hyvää energiaa ja se tekee olotilalleni hyvää. Kirjoittaminen on myös tosi terapeuttista, se vie ajatukset muualle ja rentouttaa.

Siksi päätin ryhtyä pitämään tätä blogia. Täällä saan halutessani irrotella, hullutella, leikkiä sanoilla ja ajatuksilla, vitsailla, esittää tyhmiä kysymyksiä, mokailla ja nauraa, ottaa kantaa ja oppia uutta. Kaiken ei tarvitse olla aina niin vakavaa. Sitä  paitsi huumori on selviytymiskeinoista yksi parhaista.

Tässä kuitenkin kaikki, mitä aion kertoa homekotitarinamme jatkosta täällä. Sen sijaan aion keskittyä nauttimaan, havainnoimaan, pohtimaan ja ihmettelemään elämää Lydiana.

**

Miksi annoin blogilleni nimen Lydia Sibakoff?

Lydia Sibakoff on ollut aina osa minua, ihan koko elämäni ensimmäisistä elinvuosistani lähtien. Pitäisikin taas kysyä tarina isäni keksimän lempinimen takaa. Pikku-Susannana luulin olevani myös Lydia nimeltäni. Olen esitellyt itseni tomerana vieraille ihmisille Lydia Sibakoffina ja myös kuulemma vastannut puhelimeen ilme vakavana tällä nimellä.



Lydia Sibakoff Ahvenanmaalla kesällä 1970
Lydia kotioloissa alle 10-vuotiaana

Sain olla perheemme ainokainen, isin pikku prinsessa viisivuotiaaksi asti. Sitten marraskuussa 1971 äiti toi Naistenklinikalta kotiin kauan toivotun ja hartaasti odotetun pikkusiskon. Häntä isä alkoi kutsua Lyyli Leväperäksi. Kieltämättä pieni tyyliero näissä nimissä on. Pyllyn koolla ei kuitenkaan varmasti ollut eikä ole edelleenkään siskon lempinimen kanssa mitään tekemistä.

Olemme olleet kumpikin lempinimiemme kanssa sinut (tai ainakin kuvittelen niin!) ja yhä edelleen saatamme kiusoitella ja kutsua toisiamme näillä nimillä. Ja kyllä isäkin meitä aina välillä puhuttelee Lydiana ja Lyylinä. Kun lähes kuusi vuotta sitten hankimme perheeseemme kuopuksen armottoman puhutuksen jälkeen koiran, sain antaa sille nimen rakkaan siskoni mukaan. Koirasta tuli Lyyli.

Siskokset Lyyli Leväperä ja Lydia Sibakoff

Meidän Lyyli

Tervetuloa spontaanin ja kaikenlaista saivartelua vihaavan sivupersoonani matkaan mukaan! Toivottavasti meillä on hauskaa yhdessä!

PS. Pahoittelut blogin kököstä ulkoasusta ja huonolaatuisista kuvista. Tarkoitus on viilata ulkoasu fiksuksi ja lisätä tänne kaikki mahdolliset tärkeät linkit, tunnisteet, hakusanat ja ties mitkä. Ja kuulemma kannattaa myös perustaa blogille omat Facebook- ja Instagram-sivutkin. Katsotaan ja edetään tämän kanssa askel kerrallaan! Kaiken ei myöskään tarvitse aina olla niin täydellistä - ainakaan kerralla!