Ihan naurettava ajatus sekin, että muiden huutoa pitäisi kestää tyynenä ja hiljaa. Mä en tajuu miksi. Mitä se hyödyttää? Kaikki ne tyypit, jotka ylenkatsoo liioitellun rauhallisesti ja avoimen säälivästi ihmistä, joka hermostuessaan alentuu huutamaan, naurattaa mua. Ne on niin väärässä! Huutohan nostaa volyymien myötä ihmistä ylemmälle tasolle.
Ne on varmaan kasvatettu olemaan hiljaa, kestämään ja nielemään muiden huutamista. Niiden vanhemmat ei oo ymmärtäneet tai tienneet että oman KOVAN sisäisen äänen mykistäminen ja huudon patoaminen sisuksiin ei tee pitkässä juoksussa hyvää. Se voi sairastuttaa ihmisen, jos myrkyt ei pääse ulos. Sama juttu muuten pierujen kanssa.
Sit taas yksin huutaminen ei toimi mulla. Tai se, että menisin metsään tai merenrantaan huutamaan. Oon joskus kokeillut, mutta huuto yksin jossain luonnossa ei tuu multa luontevasti. Mulla huuto vaatii toisen ihmisen. Sen, jolle voi huutaa. Silloin saan äänen itsestäni ulos koko keuhkojen täydeltä just silleen kun hyvässä huutamisessa pitääkin.
Ja muuten kyllä niille pienille lapsillekin saa joskus huutaa takaisin. Ei ne siitä mee rikki, sairastu tai kuole. Oppii vaan paremmin kestämään erilaisia ääniä ja oikeaa elämää. Mäkin oon huutanut mun kaikille lapsille tasapuolisesti aina silloin kun ne on provosoineet mut tahalleen hulluuden rajamaille ja vängänneet leuka pitkällä, kädet puuskassa vaikka nukkumaanmenoa vastaan. Siinä ollaan aina hetki huudettu ja karjuttu puolin ja toisin ja sit pyydetty anteeksi ja menty hammaspesulle ja saman peiton alle iltasatua lukemaan. Ne tietää, että äiti huutaa aina kun se hermostuu ja ei se oo niin vakavaa. Karjuuhan leijonaemokin pennuilleen tai jos joku vieras tyyppi tai tilanne uhkaa niitä.
Täytyy kyllä myöntää, että oon aika huonosti kestänyt lasten puolelta takaisin huutamista, varsinkin silloin kun ne oli - tai on - teini-iässä. Niin ja oon mä aika usein huutanut silloinkin kun en oo ollut vihainen tai hermostunut. Ainakaan mun lasten kanssa ei oo mikään piipitys koskaan toiminut, jos oon halunnut saada ne tekemään jotakin heti tai tottelemaan mua. Huutaa voi hymyillenkin. Suurella rakkaudella.
Sit taas toisaalta aviomiehiin ei huutokortin käyttäminen oo koskaan tepsinyt. Mun ensimmäinen mies oli siinä mielessä todella ärsyttävä, ettei se koskaan hermostunut kunnolla eikä muistaakseni ikinä huutanut mulle takaisin. Voi itse asiassa olla, että se oli yks syy meidän eroonkin. Se ei osannu riidellä kunnolla. Siinä hiljaisessa ylenkatsomisessa se oli uskomattoman taitava. Osas lietsoa mut munkin mielestä jo aika poikkeuksellisen tasokkaaseen huutamiseen.
Nykyinenkin mies on siinä tosi hyvä. Se myös antaa mulle joka kerta kehuja siitä, miten uskomaton huutaja mä oon. Tiedän tosin itsekin että oon hyvä. Jo mun vanhemmat muinoin sanoi, ettei ne voi uskoa korviaan mun kanssa.
Sanotaan, että itku tekee hyvää ja puhdistaa. Tavallaan joo, mut enemmän se tekee pään kipeeksi ja silmät ihan kauheen näköisiksi. Jos tänään itket, niin se näkyy sun silmistä vielä huomenna. Huuto ei näy missään. Voit huutaa vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka kovaa ilman, että se näkyis sussa mitenkään.
Ja joka kerta kun oon huutanut KUNNOLLA, tulee sellainen ihana sisäinen rauha ja puhdistunut olo. Paha pääsi ulos.
Se on varmaan koirillakin sama.
