Huomenna voin olla kuollut

Uusi harrastukseni, ei lempi sellainen

Tänään kuitenkin vielä voimakkaasti hengissä! Taivaalta valonsäteitään auliisti tarjoileva aurinko saa kehossa ja mielentilassa kaivattuja ihmeitä aikaan.

Tarkoitukseni oli julkaista tämä teksti eilen illalla, mutta sitten iski arkuus. Mietin edelleen, olenko tyhmä kun julkaisen tämän – tilanteessa, jossa töitä ja kivoja projekteja on paljon. Yrittäjänä mun ei ehkä kannattaisi puhua julkisesti terveyshuolistani? Mitä jos joku nykyisistä tai potentiaalisista asiakkaista alkaa epäillä työkykyäni? Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys, se huoli on turha.

Olen joutunut kohtaamaan sen tosiasian itsestäni, etten näemmä kestä ihan kaikkea ja voi jatkaa samaa tahtia ikuisesti. Kehoni on alkanut painokkaasti ilmoittamaan, että ota nainen rauhallisemmin. Huoli vähemmän. Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa ja yritä olla ajattelematta (=stressaamatta) asioita, joille et yksinkertaisesti taida voida yhtään mitään, vaikka tekisitkin kaikkesi.

Ja sitten itse tarinaan, tuoreeseen hetkeen elämässäni, eiliseen aamuuni:

138/98. Ei voi olla totta. Aamun ensimmäiset lukemat, eikö ne edes nyt, kahdeksan tuntia sängyssä makaamisen ja suhteellisen siedettävien unien jälkeen, voisi olla lähellä normaalia. Ymmärrän, että päivän mittaan paineet nousevat, mutta heti jo silmät avattua... En tajua. Huomenna tätä on jatkunut jo kolmatta viikkoa.

Tekisi mieli vetää piuha irti päästä (ei verenpainemittarista) ja nollata oma kovalevy. Pää, jossa kiehuu. Olla vaan ja hengailla rentona pää pilvissä jotain kolme kuukautta ajattelematta yhtään mitään ikävää. Kädestä suuhun elävänä yrittäjänä on vähän vaikea lähteä vuorotteluvapaalle, varsinkin tuoreen, lähes vuoden kestäneen palkattoman kirjoitusvapaan jälkeen. Toisaalta töitäkin on nyt todella paljon. Nyt on yksinkertaisesti täysin väärä aika karata, kadota, lähteä etsimään matalia verenpaineita muualta kuin arjesta.

Makaan edelleen sängyssä ja kuulostelen painetilaani. Tekisi mieli jo nousta ja mennä keittämään kahvia, heittää verenpainemittari sängyn alle piiloon ja unohtaa koko juttu. Terveyskeskuksen sairaanhoitaja sanoi puhelimessa viime viikolla, että ota aina kolme mittausta koska varmasti jännität mittaamista ja se nostaa paineita. Se on kuulemma tyypillistä, hyvin yleistä. Huomaan itsekin, että pelkkä ajatuskin mittaamisesta kihahtaa päähän ja kiihdyttää pulssia. Kaikki aistit heräävät välittömästi valppaina ja överiyliherkkinä kuulostelemaan, miltä musta tuntuu, mitä lähellä tapahtuu, mitä ääniä ympäristöstä kuuluu. Keho virittyy omituiseen valmiustilaan ja alkaa kaikin keinoin junnata rentoutumista vastaan. Ihan kuin alkaisin hengittää pientä pakokauhua vapaasti virtaavan hengityksen sijaan.

Mikä mulla on, enää ei pitäisi olla mitään hätää. Mielessä kaivertaa, mitä jos verisuoneni eivät enää kestä tätä päivä kerrallaan piinaavassa epävarmuudessa elämistä? Luulin, että jaksan mitä vain, mutta ehkä olinkin väärässä? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Voivatko verisuoneni räjähtää? Mitä jos saan vakavan sairauskohtauksen ja menen elottomaksi, kun olen yksin kotona? Ensi yönäkin mies on töissä. Mitä jos, mitä jos... Tässä kohtaa ei ole kivaa, että on vilkas mielikuvitus. Siitä on vain harmia ja haittaa.

Kiristän mansettia käsivarressani ja kohennan asentoani. Huokaisen syvään. Tunnen, että nyt on maailman huonoin aika mitata verenpaineet, tuskin ovat yhtään sen alhaisemmat kuin äskenkään. Hulluinta tässä on se, että omasta mielestäni olen suht rento. Nuoruuden paniikkikohtauksista on yli 20 vuotta aikaa, enkä sen jälkeen ole koskaan pelännyt omaa kuolemaa. Ennen kuin ehkä nyt. En halua alkaa syödä verenpainelääkkeitä, ne ei ole mun juttu, mitkään lääkkeet. Haluan uskoa, että saan paineet alat kotikonstein, mutta tässä on nyt kaksi viikkoa yritetty, eikä mitään muutosta tapahdu. Tämä johtuu pitkäkestoisesta stressistä, tiedän, mutta sitä en tiedä, miksi kehoni on vasta nyt alkanut hälyttää punaisella. Pahimmanhan pitäisi olla ohitse. Nyt vain odotellaan menetettyjä rahojamme takaisin, pysyvän kodin löytymistä ja perusturvallista elämää ilman homehelvetin jälkimaininkeja. Nehän tässä pahiten keinuttavat ja aiheuttavat pahoinvointia edelleenkin.

Varmistan vielä, että vasen käsivarteni lepää rennosti peiton päällä ja piuha on kunnolla kiinni mittauslaitteessa. Painan mittarin valkoista keskinappulaa ja suljen silmät. Nyt pitää ajatella jotain muuta kuin asioita, jotka ovat syypäitä olotilaani. Se on vaikeampaa kuin uskoisi, 25 vuotta hengitysharjoituksia ja joogaa harjoittaneellekin. Ihan kuin pää haluaisi tehdä kiusaa, ikävät aiheet yksi toisensa perään pumpsahtavat ajatuksiin ja piinaavat sydäntä ja mua. Kyllä mä kestän, mutta sydän hitto vie ehkä ei.

Kuulun tyyppeihin, jotka eivät ikinä anna periksi, jos asia on tärkeä. Mittaan niin kauan aikaa, että saan mittariin haluaman tuloksen! Pinnistän kaiken voimani hengitykseen keskittymiseen. Rentoudu. Rentoudu. Ren-tou-du. Älä ajattele mittaria. Kaikki on hyvin, tosi hyvin. Näitä lauseita hoen hiljaa itselleni samalla kun hengitän kuviteltua keltaista lämmintä auringonvaloa alavatsaani ja tunnen miten happi yltää varpaisiin asti. Uloshengittäessä puhallan päälaelta ulos homehelvettipaskaa, tuskaa, huolta, mustaa. Mansetti puristaa käsivartta ja sormenpäissä pistelee. Ihan kuin paine päässä hellittäisi, hyvä hyvä. Palaan hengittämiseen. Kunnes pam! Ihan kuin keittiössä olisi räjähtänyt pommi.

Uusi piirre mussa; kuulen tavalliset äänet superdesibeleinä ja hätkähdän niitä. Kovimmat äänet tuntuvat fyysisinä kipuina. Mies ja poika nauravat tälle, mutta totta se on. Pamahdus oli teinin vauhdissa sulkema roskakaapin ovi. Se olisi voinut olla myös vessanpytyn kansi. Ihan tavallinen arkinen ääni puristi sydämen ruttuun saman tien ja teki mittauksesta turhan. 146/104. Arvasin. Mittaan vielä kolmannen kerran, turhaan toivoen paineiden romahtavan vanhalle tutulle tasolle 110/60:een. Nou, nou. Samoissa korkeissa lukemissa pysytään. Kuinka paljon jännittäminen vaikuttaa tulokseen, se kiinnostaisi tietää.

Ei olisi pitänyt ostaa koko mittaria. Olisi ollut rennompi joululoma ja yksi huoli vähemmän. Onneksi huomenna alkaa arki eikä mulla todellakaan ole aikaa miettiä tai mittailla paineitani yhtä usein kuin nyt. Kuitenkin nyt kahden viikon ajan: aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi kiedon mansetin vasempaan käsivarteen ja keskityn rentoon hengittämiseen. Rentoutan itseni vaikka väkisin.

PS. Vaikka tarina antaakin toisin ymmärtää, pääsin eilen aamulla sängystä ylös ja harvinaisesta auringonpaisteesta nauttimaan ulos. Kyllä tämä tästä.