Vauvataidot ruosteessa

Elämäni tuorein suuri rakkaus tuli viikonloppuna käymään meillä. Olin superfiiliksissä, sillä olin päättänyt ottaa suhteessamme seuraavan ison askeleen. Meidän oli aika mennä yhdessä ulos. Suunnitelmani oli kävellä läheiseen ostoskeskukseen Fazerille kahville ja K-supermarkettiin ruokaostoksille. Yleensähän se tapahtuu niin, että laitetaan ulkovaatteet päälle ja lähdetään.

En muistanutkaan, että seitsemänkuisen vauvan kanssa se ei välttämättä mene ihan niin. Meillä se meni lauantaina näin:

Ensin oli tarkoitus pukea mut. Vaihtaa kotiverkkarit farkkuihin ja käydä kylpyhuoneessa kampaamassa hiukset ja laittamassa huulipunaa. Vauvan mielestä kylppärin lattialla ei ollut kivaa, joten vain farkkujen vaihto onnistui. Päätin laittaa pipon päähän ja sipaista huulipunaa vaikka hississä. Vauvaa nauratti, kun pääsi taas syliin. On se ihana!

Laskin hymyilevän tyypin eteisen lattialle ja aloin pukea sille talvihaalaria päälle. Hymy vaihtui huudoksi ja selällä makaaminen armottomaksi pyörimiseksi ja rimpuiluksi. Pienellä ihmisellä on yllättävän paljon voimaa. 

Päätin rauhoittaa tilanteen parilla maitohuikalla. Kaivoin kassista vauvan äidin mukaan laittaman maitopullon. Istahdimme eteisen lattialle. Vauvalla ei ollut aikomustakaan ottaa vain huikkaa. Yritin vetää pulloa pois sen suusta, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää. Luovutin, sillä ei ollut epäilystäkään, kumpi meistä oli pomo. Vauva joi antaumuksella ja rentoutui lihas lihakselta nirvanaan – ja lopulta uneen. Hetkinen, mitäs mä nyt teen, mietin. Nukkukoon, ehkä kyse on vaan pienistä torkuista. Mennään kahville sitten kun hän herää.

Lisäkäsille olisi käyttöä

Nousin ylös eteisen lattialta ja kannoin vauvan makuuhuoneeseen. Laskin hänet meidän sänkyymme, lämpimästä sylistä kylmän täkin päälle. Todella huono idea. Vauva säpsähti hereille ja aloitti vaativan itkun. "Ei mitään hätää, hys hys, aa-tuuti-lullaa, vauva pieni kultaa", hyräilin ja hyssyttelin vauvan sylissäni takaisin uneen. Olin aika varma, että kahvit Fazerilla jäisi haaveeksi.

Halusin silti vielä yrittää. Otin huutoriskin. Laskin nukkuvan vauvan uudelleen eteisen lattialle ja aloin pukea sille määrätietoisesti ja tiukoin ottein talvihaalaria, myssyä, villasukkia, tumppuja ja toppatossuja. Pienen silmät rävähtivät auki samalla sekunnilla kun selkä osui lattiaan. Kävi selväksi, ettei vauva todellakaan tykännyt pukemisesta. Toppatossut lensivät jaloista ja tyyppi pyöri haalarin sisällä niin, että oli tukehtua sen karvahuppuun. Laskin tulipunaisena kirkuvan vauvan (karvahuppu suussa) rattaisiin ja heijasin niitä samaan aikaan kun yritin saada istuinta laskettua makuuasentoon. Ei mitään hajua, mistä kohtaa rattaita olisi pitänyt painaa, työntää tai vetää. Selkänoja pysyi pystyssä ja poika huusi entistä raivokkaammin.

Hytkytin ja työnsin rattaita rivakasti eestaas. Kiersin jo olohuonettakin. Lauloin Pientä nokipoikaa ja Ihahhaata. Varmistui, että jälkimmäinen on tyypin lempibiisi. Huuto lakkasi, ilme kirkastui ja sain maailman hurmaavimpia hymyjä. Yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni, mutta olin täysin jumissa rattaiden kanssa. Ei toivoakaan, että olisin saanut lapsen kiinni rattaiden turvavöihin. Ne olivat auttamattomasti liian lyhyet ja eteisessämme oli auttamattomasti liian hämärää, jotta olisin nähnyt vauvan ja selkänojan taakse, mistä ja miten vöitä olisi voinut pidentää. Protestihuuto alkoi totta kai uudelleen. Tekstiviestit viuhuivat vauvan äidille ja lopulta myös soitin hätäpuhelun vauvan huutaessa taustalla. Sain ohjeet selkänojan laskemiseen ja vöiden kiinnittämiseen. Kiitos! Päätin olla välittämättä itkusta. Nyt mennään ulos!

Ihahhaa näyttää toimivan!

Vetäisin takin niskaani. Heitin lompakkoni ja kotiavaimet vauvan kassiin. Se oli tietenkin pakko ottaa mukaan, koska koskaan et voi tietää, jos tulee kakka, puklu tai nälkä ja varavaipalle ja vaihtovaatteille ilmaantuu käyttöä. Avasin ulko-oven. Valuin hikeä. Näytin hirveältä. Vauva tarjosi ääninäytteen koko rapulle ja jatkoi esitystään alas ja ulos asti. Siellä tajusin, että olin unohtanut kännykän kotiin. Ja eikun takaisin sisälle rappuun ja hissin huutokonserttiin. Rattaiden hytkyttäminen tuntui ärsyttävän vauvaa vain lisää. Kotiovella puntaroin hetken sisälle jäämistä ja ulos menemistä. Alkoi usko hiipua; en ilmeisesti osaa enää lähteä ulos vauvan kanssa.

Huutokonsertti hississä

Hissiin me kuitenkin taas päädyttiin. Tappion tunnustaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Onneksi lähdettiin, sillä vauva oli syvässä unessa jo ennen kuin olimme ylittäneet kotikadun. Nukkuva lapsi on niin kaunis!

Kauppareissu sujui ilman draamaa, mutta Fazer-keikan jätin väliin. Päätin kokeilla sitä sitten seuraavalla kerralla, kun ei enää tarvitse hermoilla talvihaalarin ja rattaiden kanssa.

Olipahan episodi. Varsinainen farssi. En ehtinyt ottaa kellosta aikaa kauanko ulos lähtemisessä kesti. Veikkaan, että ainakin tunti. Niin ne taidot vaan ruostuu, ellei niitä pääse käyttämään.