Korkea aika päästää Lydia Sibakoff ääneen

Monet ystävät ja tutut vitsailevat, että minusta on tullut esikoiskirjani Homeäidin päiväkirjan myötä valtakunnan homeäiti. Kerroin elokuussa julkaistussa kirjassa perheemme arkielämän ja perusturvan lähes puoleksi vuosikymmeneksi kovalla kouralla ja täysin säälittä murskanneesta homekotihelvetistä oikeustaisteluineen kaikkineen. Annoin kasvot homekodin loukkuun joutuneelle perheenäidille.

Kaikki varmasti ymmärtävät, että kirja on sensuroitu kertomus kaikesta siitä, mitä perheemme sai vuosien aikana kokea. Kaikkein törkeimmät, traumaattisimmat, mehukkaimmat, sairaimmat ja raastavimmat vaiheet, valheet, väitteet ja kohtaukset on kirjasta jätetty pois. Koska en kirjoittanut kirjaa kostoksi, enkä halua enää ikinä joutua tuhlaamaan elämääni oikeudessa riitelemiseen.

Pahinta tässä kaikessa on se, että tarinahan jatkuu. Huolimatta siitä, että kävimme myyjiemme tahdosta kaikki kolme oikeusastetta läpi pisimmän mahdollisen kaavan mukaan ja voitimme joka oikeusasteessa, emme ole saaneet oikeutta käytännössä. Korkeimman oikeuden päätöksellä kesäkuun 9. päivä voimaan astunut kaupanpurkutuomio on ainakin toistaiseksi ollut yhtä tyhjän kanssa. Purkka on ja pysyy tukassa.

Joudumme tällä hetkellä asioimaan (lue: taistelemaan) ulosottoviranomaisten kanssa menetetyn omaisuutemme takaisin saamisesta. Saatavamme määrä lähentelee 700 000 euroa ja se kasvaa seitsemän prosentin viivästyskoron myötä kuukausittain lähes 4000 eurolla. Tilanteessa ei ole mitään järkeä. Se, miten asioita hoidetaan ja miten ne etenevät, ei ole mitään järkeä. Siinä, miten hävinnyt osapuoli voi tilanteessa toimia, on kaikkein vähiten järkeä. Lait ja viranomaiset tuntuvat suojaavan vain velallisia. Valitettavasti meidän kohdallamme sattui pariskunta, jolla ei ole aikomustakaan maksaa velkojaan asianmukaisesti pois. Omien sanojensa mukaan he aikovat nyt unohtaa ikävän oikeusjutun ja jatkaa elämäänsä. He ovatkin jo muuttaneet tämän maan yhdelle kalleimmista asuinalueista. Yrittäjinä se näyttää olevan heille jättiveloista huolimatta mahdollista. He voivat pelata hyvin menestyvän yrityksensä varoilla ja palkkatuloillaan ilman, että viranomaiset voivat siihen puuttua.

Kun ostimme unelmakotimme uskoen sen myös olevan hyvä sijoitus, meillä oli siitä kohtuullisesti asuntolainaa. Nyt meillä on lainaa yli kaksi kertaa enemmän, mutta ei enää omaa asuntoa. Asumme väliaikaisessa (tosin ihanassa) vuokrakodissa tietäen, että seuraava muuttopäivä on edessämme lähikuukausien aikana.

Vähemmästäkin ihminen voi pimahtaa. 

Tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muuta vastalääkettä vitutukselle. Vakavoitumiselle, vanhentumiselle ja katkeroitumiselle. Vaihdevuosillekin, kun niidenkin oli pakko tulla elämääni just nyt.

Janoan spontaania iloa, olemisen sietämätöntä keveyttä ja hetkittäistä täydellistä huolettomuutta. Haluan kirjoittaa (muitakin kuin työjuttuja), koska saan kirjoittamisesta hyvää energiaa ja se tekee olotilalleni hyvää. Kirjoittaminen on myös tosi terapeuttista, se vie ajatukset muualle ja rentouttaa.

Siksi päätin ryhtyä pitämään tätä blogia. Täällä saan halutessani irrotella, hullutella, leikkiä sanoilla ja ajatuksilla, vitsailla, esittää tyhmiä kysymyksiä, mokailla ja nauraa, ottaa kantaa ja oppia uutta. Kaiken ei tarvitse olla aina niin vakavaa. Sitä  paitsi huumori on selviytymiskeinoista yksi parhaista.

Tässä kuitenkin kaikki, mitä aion kertoa homekotitarinamme jatkosta täällä. Sen sijaan aion keskittyä nauttimaan, havainnoimaan, pohtimaan ja ihmettelemään elämää Lydiana.

**

Miksi annoin blogilleni nimen Lydia Sibakoff?

Lydia Sibakoff on ollut aina osa minua, ihan koko elämäni ensimmäisistä elinvuosistani lähtien. Pitäisikin taas kysyä tarina isäni keksimän lempinimen takaa. Pikku-Susannana luulin olevani myös Lydia nimeltäni. Olen esitellyt itseni tomerana vieraille ihmisille Lydia Sibakoffina ja myös kuulemma vastannut puhelimeen ilme vakavana tällä nimellä.

Lydia Sibakoff Ahvenanmaalla kesällä 1970

Lydia kotioloissa alle 10-vuotiaana

Sain olla perheemme ainokainen, isin pikku prinsessa viisivuotiaaksi asti. Sitten marraskuussa 1971 äiti toi Naistenklinikalta kotiin kauan toivotun ja hartaasti odotetun pikkusiskon. Häntä isä alkoi kutsua Lyyli Leväperäksi. Kieltämättä pieni tyyliero näissä nimissä on. Pyllyn koolla ei kuitenkaan varmasti ollut eikä ole edelleenkään siskon lempinimen kanssa mitään tekemistä.

Olemme olleet kumpikin lempinimiemme kanssa sinut (tai ainakin kuvittelen niin!) ja yhä edelleen saatamme kiusoitella ja kutsua toisiamme näillä nimillä. Ja kyllä isäkin meitä aina välillä puhuttelee Lydiana ja Lyylinä. Kun lähes kuusi vuotta sitten hankimme perheeseemme kuopuksen armottoman puhutuksen jälkeen koiran, sain antaa sille nimen rakkaan siskoni mukaan. Koirasta tuli Lyyli.

Siskokset Lyyli Leväperä ja Lydia Sibakoff

Meidän Lyyli

Tervetuloa spontaanin ja kaikenlaista saivartelua vihaavan sivupersoonani matkaan mukaan! Toivottavasti meillä on hauskaa yhdessä!

PS. Pahoittelut blogin kököstä ulkoasusta ja huonolaatuisista kuvista. Tarkoitus on viilata ulkoasu fiksuksi ja lisätä tänne kaikki mahdolliset tärkeät linkit, tunnisteet, hakusanat ja ties mitkä. Ja kuulemma kannattaa myös perustaa blogille omat Facebook- ja Instagram-sivutkin. Katsotaan ja edetään tämän kanssa askel kerrallaan! Kaiken ei myöskään tarvitse aina olla niin täydellistä - ainakaan kerralla!