Vaikka voitimme homekotiriidan oikeudessa, emme saa rahojamme takaisin

Monet ovat kysyneet, onko Homeäidin päiväkirjalle tulossa jatko-osa. Tuskinpa, vaikkei tarinallamme ole edelleenkään oikeuden määräämää onnellista ja oikeudenmukaista loppua. Tässä tilannepäivitys, SAA JAKAA!

Viranomaisia ei tunnu kiinnostavan oikeuden toteutuminen ja oikeusturvastamme huolehtiminen.

Korkein oikeus vahvisti viime kesänä Espoon käräjäoikeudelta ja Helsingin hovioikeudelta saamamme kaupanpurun vuonna 2012 ostamastamme rivitalokodista. Ainakin toistaiseksi lainvoimainen tuomio on ollut lähes yhtä tyhjän kanssa. Oikeuden päätös ei näytä toteutuvan käytännössä – myyjästä, voudista, velan perintään liittyvistä laeista ja käytännöistä johtuen.

Vuosia kestäneen painajaismaisen oikeusriidan ja hetkellisen voitonriemun jälkeen meille oli järkytys, että asunto palautettiin lainvoimaisella tuomiolla myyjien omistukseen ilman kauppahinnan palautusta. Ja vaikka oikeus määräsi myyjät maksamaan meille 480 000 euron kauppahinnan korkoineen lisäksi myös muun muassa juristi- ja asiantuntijakulumme (n. 140 000 €), ei heidän tarvitse näitäkään laskuja maksaa. Niitä peritään meiltä olettaen, että hävinnyt osapuoli maksaa sille määrätyt kulut.

Kun unelmakoti osoittautui terveydelle vaaralliseksi homepommiksi ja reklamoimme kaupat, jouduimme vuosiksi tupla-asumiskulujen ja jatkuvien muuttojen kierteeseen. Lähes kaikki kodista jouduttiin viemään kaatopaikalle. Emme saaneet korvauksia tai tukea mistään. Yrittäjyydestä ei ollut kuin haittaa tukien hakemisessa. Kaupungin vuokra-asuntoa emme saaneet, koska virallisesti omistimme asunnon. Ei auttanut selittää, ettei koko asuntoa ollut enää olemassakaan kattoa ja päätyseiniä lukuunottamatta. Tästä kaikesta johtuen kohtuullinen velkamäärämme tuplaantui kohtuuttomaksi. Pysyvää kotia meillä ei ole ollut vuosiin. Parhaillaankin asumme väliaikaisessa vuokrakodissa.

Uskoimme tosiaan viime kesään asti, että lainvoimaisen tuomion saatuamme piinamme päättyy ja viranomaiset ottavat hoitaakseen velan aktiivisen perinnän. Tiesimme, että myyjillä on varallisuutta ja hyvää tulosta tekevä yritys. Sekin tiedettiin, ettei myyjien uuden kodin ja riidan kohteena olleen asunnon myynneistä saataisi katettua lähellekään koko velkasummaa. Siksi kaikki konsultoimamme juristit olivat sitä mieltä, että ulosottoviranomaisten tulisi viivytyksettä ryhtyä realisoimaan myyjien koko omaisuutta asuntoja, arvokasta kodin irtaimistoa, kahta autoa, arvopapereita, vakuutuksia ja yritystä myöten.

Toisin kävi. Länsi-Uudenmaan ulosottovirastossa ei ole pidetty asian kanssa kiirettä. Voisin luetella useita esimerkkejä siitä, miten perintää hoidetaan "minimi on maksimi "-periaatteella ja aina johonkin perintätoimen estävään lakipykälään vetoamalla. Päätöksiä ei sovi kyseenalaistaa tai arvostella, sillä silloin ulosotossa saattaa jäädä se vähäkin tekemättä puolestasi. Sekin on tullut ikävänä uutena tietona, että voudin päätöksistä valittaminen onnistuu vain käräjäoikeusteitse, ja silloinkin kokonaan omalla kustannuksella. 

Me emme ole saaneet ulosottoviranomaisilta minkäänlaista neuvontaa, apua tai tietoa tilanteemme helpottamiseksi – toisin kuin velalliset. Heitä ulosottomies on kertonut informoineensa velkaohjelmaan hakeutumisesta, koska "velvollisuutemme on kertoa velallisille heidän oikeuksistaan". Kun kysyimme meidän oikeuksistamme, ulosottomies naurahti:"No, teidän oikeutenne on vaatia meitä perimään velkaa".

Olemme toistaiseksi saaneet vain pienen osan saatavastamme. Sen määrä on tällä hetkellä lähes 700 000 euroa. Velka kasvaa seitsemän prosentin viivästyskorolla lähes 4000 euroa kuukaudessa. Myyjien palkoista perittävät summat eivät kata edes korkoa. Tilitykset vaihtelevat kuukausittain ja ne tulevat miten sattuu. Maksuvapaatakin myyjille on jo ehditty myöntää. Ulosoton toimesta vuoden 2017 lopussa myydystä, myyjien omistamasta toisesta asunnosta tilitettiin meille kauppahinnasta vain viidesosa. Ensin maksettiin pois myyjien asuntolaina sekä välittäjien ja valtion kulut. Siis oikeasti, ensin maksettiin oikeudessa hävinneen osapuolen pankkilaina pois! Meidän lainastamme viis.

Kyse ei ole siitä, etteikö myyjillä olisi halutessaan mahdollisuus maksaa velka pois. Tämän ovat ulosottoviranomaisetkin meille todenneet. Myyjät ovat korkeasti koulutettuja, hyväpalkkaisia ja hyvää liikevaihtoa tekevän yrityksensä ainoita omistajia. He asuvat Espoon kalleimmalla asuinalueella yrityksensä nimiin vuokratussa asunnossa. Mitä ilmeisimmin he ovat voineet suojata omaisuuttaan, pelata yritys- ja palkkatuloillaan sekä olla hoitamatta velkaansa asianmukaisesti lakeja rikkomatta. Emme saa heille edes maksuhäiriömerkintää, koska riitamme oli yksityisoikeudellinen.

Olen ollut yhteydessä eri viranomaisiin ja päättäjiin eduskunnassa saadakseni apua epätoivoiseen tilanteeseemme. Joka taholta on tullut sama neuvo: ottakaa nyt pätevä juristi hoitamaan asiaa. 

Juristiin meillä ei ole enää varaa. En myöskään voi uskoa todeksi, että vielä lainvoimaisen tuomionkin jälkeen tarvitsisimme juristin apua varmistaaksemme, ettei oikeus jää toteutumatta viranomaisten toiminnan – tai toimimattomuuden – takia.

Ei voi olla niin, että Suomessa voi jättää velat maksamatta ja jatkaa vaurasta elämää viranomaisten kiinnostumatta ja puuttumatta siihen. Ja viranomaisiin on voitava luottaa oikeuden päätöksen täytäntöönpanossa ja oikeusturvan toteutumisessa! 

On järkyttävää, miten joudumme yksin taistelemaan oikeuden toteutumisen puolesta. En olisi ikinä uskonut, että oikeusvaltiomme toimii näin. 

Huomenna voin olla kuollut

Uusi harrastukseni, ei lempi sellainen

Tänään kuitenkin vielä voimakkaasti hengissä! Taivaalta valonsäteitään auliisti tarjoileva aurinko saa kehossa ja mielentilassa kaivattuja ihmeitä aikaan.

Tarkoitukseni oli julkaista tämä teksti eilen illalla, mutta sitten iski arkuus. Mietin edelleen, olenko tyhmä kun julkaisen tämän – tilanteessa, jossa töitä ja kivoja projekteja on paljon. Yrittäjänä mun ei ehkä kannattaisi puhua julkisesti terveyshuolistani? Mitä jos joku nykyisistä tai potentiaalisista asiakkaista alkaa epäillä työkykyäni? Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys, se huoli on turha.

Olen joutunut kohtaamaan sen tosiasian itsestäni, etten näemmä kestä ihan kaikkea ja voi jatkaa samaa tahtia ikuisesti. Kehoni on alkanut painokkaasti ilmoittamaan, että ota nainen rauhallisemmin. Huoli vähemmän. Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa ja yritä olla ajattelematta (=stressaamatta) asioita, joille et yksinkertaisesti taida voida yhtään mitään, vaikka tekisitkin kaikkesi.

Ja sitten itse tarinaan, tuoreeseen hetkeen elämässäni, eiliseen aamuuni:

138/98. Ei voi olla totta. Aamun ensimmäiset lukemat, eikö ne edes nyt, kahdeksan tuntia sängyssä makaamisen ja suhteellisen siedettävien unien jälkeen, voisi olla lähellä normaalia. Ymmärrän, että päivän mittaan paineet nousevat, mutta heti jo silmät avattua... En tajua. Huomenna tätä on jatkunut jo kolmatta viikkoa.

Tekisi mieli vetää piuha irti päästä (ei verenpainemittarista) ja nollata oma kovalevy. Pää, jossa kiehuu. Olla vaan ja hengailla rentona pää pilvissä jotain kolme kuukautta ajattelematta yhtään mitään ikävää. Kädestä suuhun elävänä yrittäjänä on vähän vaikea lähteä vuorotteluvapaalle, varsinkin tuoreen, lähes vuoden kestäneen palkattoman kirjoitusvapaan jälkeen. Toisaalta töitäkin on nyt todella paljon. Nyt on yksinkertaisesti täysin väärä aika karata, kadota, lähteä etsimään matalia verenpaineita muualta kuin arjesta.

Makaan edelleen sängyssä ja kuulostelen painetilaani. Tekisi mieli jo nousta ja mennä keittämään kahvia, heittää verenpainemittari sängyn alle piiloon ja unohtaa koko juttu. Terveyskeskuksen sairaanhoitaja sanoi puhelimessa viime viikolla, että ota aina kolme mittausta koska varmasti jännität mittaamista ja se nostaa paineita. Se on kuulemma tyypillistä, hyvin yleistä. Huomaan itsekin, että pelkkä ajatuskin mittaamisesta kihahtaa päähän ja kiihdyttää pulssia. Kaikki aistit heräävät välittömästi valppaina ja överiyliherkkinä kuulostelemaan, miltä musta tuntuu, mitä lähellä tapahtuu, mitä ääniä ympäristöstä kuuluu. Keho virittyy omituiseen valmiustilaan ja alkaa kaikin keinoin junnata rentoutumista vastaan. Ihan kuin alkaisin hengittää pientä pakokauhua vapaasti virtaavan hengityksen sijaan.

Mikä mulla on, enää ei pitäisi olla mitään hätää. Mielessä kaivertaa, mitä jos verisuoneni eivät enää kestä tätä päivä kerrallaan piinaavassa epävarmuudessa elämistä? Luulin, että jaksan mitä vain, mutta ehkä olinkin väärässä? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Voivatko verisuoneni räjähtää? Mitä jos saan vakavan sairauskohtauksen ja menen elottomaksi, kun olen yksin kotona? Ensi yönäkin mies on töissä. Mitä jos, mitä jos... Tässä kohtaa ei ole kivaa, että on vilkas mielikuvitus. Siitä on vain harmia ja haittaa.

Kiristän mansettia käsivarressani ja kohennan asentoani. Huokaisen syvään. Tunnen, että nyt on maailman huonoin aika mitata verenpaineet, tuskin ovat yhtään sen alhaisemmat kuin äskenkään. Hulluinta tässä on se, että omasta mielestäni olen suht rento. Nuoruuden paniikkikohtauksista on yli 20 vuotta aikaa, enkä sen jälkeen ole koskaan pelännyt omaa kuolemaa. Ennen kuin ehkä nyt. En halua alkaa syödä verenpainelääkkeitä, ne ei ole mun juttu, mitkään lääkkeet. Haluan uskoa, että saan paineet alat kotikonstein, mutta tässä on nyt kaksi viikkoa yritetty, eikä mitään muutosta tapahdu. Tämä johtuu pitkäkestoisesta stressistä, tiedän, mutta sitä en tiedä, miksi kehoni on vasta nyt alkanut hälyttää punaisella. Pahimmanhan pitäisi olla ohitse. Nyt vain odotellaan menetettyjä rahojamme takaisin, pysyvän kodin löytymistä ja perusturvallista elämää ilman homehelvetin jälkimaininkeja. Nehän tässä pahiten keinuttavat ja aiheuttavat pahoinvointia edelleenkin.

Varmistan vielä, että vasen käsivarteni lepää rennosti peiton päällä ja piuha on kunnolla kiinni mittauslaitteessa. Painan mittarin valkoista keskinappulaa ja suljen silmät. Nyt pitää ajatella jotain muuta kuin asioita, jotka ovat syypäitä olotilaani. Se on vaikeampaa kuin uskoisi, 25 vuotta hengitysharjoituksia ja joogaa harjoittaneellekin. Ihan kuin pää haluaisi tehdä kiusaa, ikävät aiheet yksi toisensa perään pumpsahtavat ajatuksiin ja piinaavat sydäntä ja mua. Kyllä mä kestän, mutta sydän hitto vie ehkä ei.

Kuulun tyyppeihin, jotka eivät ikinä anna periksi, jos asia on tärkeä. Mittaan niin kauan aikaa, että saan mittariin haluaman tuloksen! Pinnistän kaiken voimani hengitykseen keskittymiseen. Rentoudu. Rentoudu. Ren-tou-du. Älä ajattele mittaria. Kaikki on hyvin, tosi hyvin. Näitä lauseita hoen hiljaa itselleni samalla kun hengitän kuviteltua keltaista lämmintä auringonvaloa alavatsaani ja tunnen miten happi yltää varpaisiin asti. Uloshengittäessä puhallan päälaelta ulos homehelvettipaskaa, tuskaa, huolta, mustaa. Mansetti puristaa käsivartta ja sormenpäissä pistelee. Ihan kuin paine päässä hellittäisi, hyvä hyvä. Palaan hengittämiseen. Kunnes pam! Ihan kuin keittiössä olisi räjähtänyt pommi.

Uusi piirre mussa; kuulen tavalliset äänet superdesibeleinä ja hätkähdän niitä. Kovimmat äänet tuntuvat fyysisinä kipuina. Mies ja poika nauravat tälle, mutta totta se on. Pamahdus oli teinin vauhdissa sulkema roskakaapin ovi. Se olisi voinut olla myös vessanpytyn kansi. Ihan tavallinen arkinen ääni puristi sydämen ruttuun saman tien ja teki mittauksesta turhan. 146/104. Arvasin. Mittaan vielä kolmannen kerran, turhaan toivoen paineiden romahtavan vanhalle tutulle tasolle 110/60:een. Nou, nou. Samoissa korkeissa lukemissa pysytään. Kuinka paljon jännittäminen vaikuttaa tulokseen, se kiinnostaisi tietää.

Ei olisi pitänyt ostaa koko mittaria. Olisi ollut rennompi joululoma ja yksi huoli vähemmän. Onneksi huomenna alkaa arki eikä mulla todellakaan ole aikaa miettiä tai mittailla paineitani yhtä usein kuin nyt. Kuitenkin nyt kahden viikon ajan: aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi kiedon mansetin vasempaan käsivarteen ja keskityn rentoon hengittämiseen. Rentoutan itseni vaikka väkisin.

PS. Vaikka tarina antaakin toisin ymmärtää, pääsin eilen aamulla sängystä ylös ja harvinaisesta auringonpaisteesta nauttimaan ulos. Kyllä tämä tästä.

Vauvataidot ruosteessa

Elämäni tuorein suuri rakkaus tuli viikonloppuna käymään meillä. Olin superfiiliksissä, sillä olin päättänyt ottaa suhteessamme seuraavan ison askeleen. Meidän oli aika mennä yhdessä ulos. Suunnitelmani oli kävellä läheiseen ostoskeskukseen Fazerille kahville ja K-supermarkettiin ruokaostoksille. Yleensähän se tapahtuu niin, että laitetaan ulkovaatteet päälle ja lähdetään.

En muistanutkaan, että seitsemänkuisen vauvan kanssa se ei välttämättä mene ihan niin. Meillä se meni lauantaina näin:

Ensin oli tarkoitus pukea mut. Vaihtaa kotiverkkarit farkkuihin ja käydä kylpyhuoneessa kampaamassa hiukset ja laittamassa huulipunaa. Vauvan mielestä kylppärin lattialla ei ollut kivaa, joten vain farkkujen vaihto onnistui. Päätin laittaa pipon päähän ja sipaista huulipunaa vaikka hississä. Vauvaa nauratti, kun pääsi taas syliin. On se ihana!

Laskin hymyilevän tyypin eteisen lattialle ja aloin pukea sille talvihaalaria päälle. Hymy vaihtui huudoksi ja selällä makaaminen armottomaksi pyörimiseksi ja rimpuiluksi. Pienellä ihmisellä on yllättävän paljon voimaa. 

Päätin rauhoittaa tilanteen parilla maitohuikalla. Kaivoin kassista vauvan äidin mukaan laittaman maitopullon. Istahdimme eteisen lattialle. Vauvalla ei ollut aikomustakaan ottaa vain huikkaa. Yritin vetää pulloa pois sen suusta, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää. Luovutin, sillä ei ollut epäilystäkään, kumpi meistä oli pomo. Vauva joi antaumuksella ja rentoutui lihas lihakselta nirvanaan – ja lopulta uneen. Hetkinen, mitäs mä nyt teen, mietin. Nukkukoon, ehkä kyse on vaan pienistä torkuista. Mennään kahville sitten kun hän herää.

Lisäkäsille olisi käyttöä

Nousin ylös eteisen lattialta ja kannoin vauvan makuuhuoneeseen. Laskin hänet meidän sänkyymme, lämpimästä sylistä kylmän täkin päälle. Todella huono idea. Vauva säpsähti hereille ja aloitti vaativan itkun. "Ei mitään hätää, hys hys, aa-tuuti-lullaa, vauva pieni kultaa", hyräilin ja hyssyttelin vauvan sylissäni takaisin uneen. Olin aika varma, että kahvit Fazerilla jäisi haaveeksi.

Halusin silti vielä yrittää. Otin huutoriskin. Laskin nukkuvan vauvan uudelleen eteisen lattialle ja aloin pukea sille määrätietoisesti ja tiukoin ottein talvihaalaria, myssyä, villasukkia, tumppuja ja toppatossuja. Pienen silmät rävähtivät auki samalla sekunnilla kun selkä osui lattiaan. Kävi selväksi, ettei vauva todellakaan tykännyt pukemisesta. Toppatossut lensivät jaloista ja tyyppi pyöri haalarin sisällä niin, että oli tukehtua sen karvahuppuun. Laskin tulipunaisena kirkuvan vauvan (karvahuppu suussa) rattaisiin ja heijasin niitä samaan aikaan kun yritin saada istuinta laskettua makuuasentoon. Ei mitään hajua, mistä kohtaa rattaita olisi pitänyt painaa, työntää tai vetää. Selkänoja pysyi pystyssä ja poika huusi entistä raivokkaammin.

Hytkytin ja työnsin rattaita rivakasti eestaas. Kiersin jo olohuonettakin. Lauloin Pientä nokipoikaa ja Ihahhaata. Varmistui, että jälkimmäinen on tyypin lempibiisi. Huuto lakkasi, ilme kirkastui ja sain maailman hurmaavimpia hymyjä. Yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni, mutta olin täysin jumissa rattaiden kanssa. Ei toivoakaan, että olisin saanut lapsen kiinni rattaiden turvavöihin. Ne olivat auttamattomasti liian lyhyet ja eteisessämme oli auttamattomasti liian hämärää, jotta olisin nähnyt vauvan ja selkänojan taakse, mistä ja miten vöitä olisi voinut pidentää. Protestihuuto alkoi totta kai uudelleen. Tekstiviestit viuhuivat vauvan äidille ja lopulta myös soitin hätäpuhelun vauvan huutaessa taustalla. Sain ohjeet selkänojan laskemiseen ja vöiden kiinnittämiseen. Kiitos! Päätin olla välittämättä itkusta. Nyt mennään ulos!

Ihahhaa näyttää toimivan!

Vetäisin takin niskaani. Heitin lompakkoni ja kotiavaimet vauvan kassiin. Se oli tietenkin pakko ottaa mukaan, koska koskaan et voi tietää, jos tulee kakka, puklu tai nälkä ja varavaipalle ja vaihtovaatteille ilmaantuu käyttöä. Avasin ulko-oven. Valuin hikeä. Näytin hirveältä. Vauva tarjosi ääninäytteen koko rapulle ja jatkoi esitystään alas ja ulos asti. Siellä tajusin, että olin unohtanut kännykän kotiin. Ja eikun takaisin sisälle rappuun ja hissin huutokonserttiin. Rattaiden hytkyttäminen tuntui ärsyttävän vauvaa vain lisää. Kotiovella puntaroin hetken sisälle jäämistä ja ulos menemistä. Alkoi usko hiipua; en ilmeisesti osaa enää lähteä ulos vauvan kanssa.

Huutokonsertti hississä

Hissiin me kuitenkin taas päädyttiin. Tappion tunnustaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Onneksi lähdettiin, sillä vauva oli syvässä unessa jo ennen kuin olimme ylittäneet kotikadun. Nukkuva lapsi on niin kaunis!

Kauppareissu sujui ilman draamaa, mutta Fazer-keikan jätin väliin. Päätin kokeilla sitä sitten seuraavalla kerralla, kun ei enää tarvitse hermoilla talvihaalarin ja rattaiden kanssa.

Olipahan episodi. Varsinainen farssi. En ehtinyt ottaa kellosta aikaa kauanko ulos lähtemisessä kesti. Veikkaan, että ainakin tunti. Niin ne taidot vaan ruostuu, ellei niitä pääse käyttämään.

Ei oo helppoo olla teini eikä äiti

Se oli joku ihan perusilta, kun äiti makasi sängyllä silmät itkusta turvonneina ja nyyhki: "Viekää mut hermoparantolaan. En jaksa enää!" Vaikka mieli olisi tehnyt mennä äidin viereen ja pyytää anteeksi, nostin nenääni astetta ylemmäksi ja solvasin häntä säälittäväksi. "Senkun meet, sopii mulle!" Saatoin jopa matkia hänen itkuaan.

Olin 15 tai 16. Maailman kiltein äiti luuli, että häneltä loppuivat voimat kanssani. Kodin seinien ulkopuolella olin edelleen hymyilevä ja hyvin käyttäytyvä tyttö, joka menestyi koulussa, harrasti paljon, liikkui hyvässä seurassa, hoiti pieniä lapsia ja ahkeroi lähikaupan kassalla iltaisin ja viikonloppuisin. Ei se ollut teeskentelyä, se vain oli toinen mä.

Kotona kurkustani karjui ventovieras ja riitaisa hirviö. Se ei sietänyt tungettelevia kysymyksiä, kieltoja, käskyjä tai rajoituksia. Hämmentävä sekoitus mua ja hirviötä kapinoi, kyseenalaisti, kirosi ja tuittuili jatkuvasti. Paiskoin huoneeni ovea niin, että taulut tärisivät ja tavarat tippuivat pöydiltä. Ihmettelin välillä itsekin sängyssä ennen nukahtamista, että tälläistäkö murrosikä on. "Toivottavasti loppuisi pian, en mäkään jaksa tätä", rukoilin salaa. Jopa pikkusisko aneli kotirauhaa – ja päätti tuolloin mielessään, että hän hoitaisi oman murrosikänsä toisella tavalla, fiksummin. Ja niin hän tekikin. Tosin myös vanhemmat suhtautuivat siskon teini-ikään rennommin ja sallivat sille enemmän vapauksia, mikä myös oli fiksumpaa.

Satu Vasantolan viime sunnuntain 26.11.2017 kolumni Hesarissa "Häpesin turhaan kännit vetänyttä teiniä, sillä teinin törttöily ei kerro huonosta vanhemmuudesta" kolahti, mutta ei pahasti.

Omaa teini-ikää on mahdoton unohtaa. Myös omien lasten teini-ikää muistelee yhtä aikaa kylmillä väreillä ja kaiholla.

Vaikkei nyt aikuisista lapsistamme kukaan yltänyt lähellekään omia teinileveleitäni, niin en kyllä jaksaisi vetää niiden teinivuosia uudelleen läpi. Pojat, ne voi olla käsittämättömän raskaita murkkuina. Meillä ne ei olleet vihaisia, ilkeitä eikä mykkiä. Ne ei vaan kuunnelleet ollenkaan, mitä niille sanoi. "Joo joo, ihan just" oli aina vastaus kaikkeen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin desibelit nousivat ja oli pakko heittää uhkauksia ilmaan. Siinä kohtaa ne oli aina yhtä yllättyneitä. Ei ne tajunneet, miksi mä taas hermostuin. Ei ne olleet rekisteröineet mun kehotuksia tai omia automaattivastauksiaan. Ja ennen kaikkea, ei ne tarkoittaneet mitään pahaa. Luulen, että ne loukkas harvoin tarkoituksella.

Toisin kuin äitinsä ja äitipuolensa muinoin, ne ei myöskään sepittäneet peitetarinoita ja huijanneet saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi päästäkseen pussailemaan yökylään. Ei ne tietenkään myöskään tulleet oma-aloitteisesti tunnustamaan mokiaan, kaljan juontejaan ja polttamisiaan. Kun kolme keskimmäistä oli yläasteikäisiä, meillä pidettiin olohuoneen sohvalla puhutteluja viikottain – aina eri tyypille ja aina samoista aiheista. Että se ärsytti. Jokaisen piti vuorollaan kokeilla kiellettyä, munailla ja jäädä kiinni. Niin se vaan menee. Meidän perheestä kukaan ei ole ollut teinivuosinaan tai sen jälkeenkään mikään pyhimys.

Teinivuosien klassikot

Vaikka maailma kehittyy hullua vauhtia, on asioita, jotka ei ehkä muutu ikinä. Nämäkin kommentit oon kuullut sekä omasta suusta että lasten suusta aika helvetin monta kertaa:

- Kellään ei oo yhtä tiukkoja vanhempia kuin mulla.

- Kenenkään ei tarvii tulla kotiin yhtä naurettavan aikaisin kuin mun. Kaikki nauraa mun kotiintuloajoille, tajuuttekste. Ihan kuin mä olisin joku 5-vuotias pikkulapsi.

- Ei kellään muulla oo enää mitään nukkumaanmenoaikoja.

- Kenenkään muun vanhemmat ei soita kavereiden vanhemmille, kysele perään ja varmistele asioita. Ikinä.  Te ootte niin noloja!

- Te ette tajuu mitään!

- Kaikkien muiden vanhemmat on tosi rentoja ja ne luottaa niiden lapsiin. Miks teidän pitää olla tollasii?

- Musta ei tuu ikinä samanlaista kuin teistä, todellakaan!

- Sitku mä täytän 18, te ette enää määrää mua. Mä muutan sit heti pois himasta!

- Kaikkien kavereiden poika- ja tyttöystävät saa jäädä niille yökylään, miks teidän pitää olla noin naurettavan tiukkapipoisia?!

- Mä haluun nähdä mun kavereita, enkä teitä. Sori nyt vaan.

- En varmana lähde mökille, todellakaan! Miks te ette anna mun jäädä kotiin, kaikkien muidenkin vanhemmat antaa niiden jäädä.


Äiti sanoi, että hän vanheni kymmenen vuotta pahimman murkkuvuoteni aikana. Niin mäkin ajattelin omien lasten murrosiässä. Silloin kertyi univelkaa ja huoliryppyjä silmien ympärille. Hermosäikeetkin oli piukeina pitkään putkeen. Kaikesta on kuitenkin selvitty – ja aina niin, että teinimyrskyjen jälkeen on enemmän rakastettu kuin riidelty.

Vielä meiltä löytyy yksi teinipoika, jonka kanssa kop kop kop on toistaiseksi päästy yllättävän helpolla. Kovaääninen, kuuro ja muistamaton sekin on, mutta onneksi muuten rauhaa rakastava ja yllättävän kivasti kodin pelisääntöjä noudattava. Tai ehkä kyse onkin siitä, ettei me vanhemmat jakseta enää viidennen kanssa vääntää....

Huutaminen tekee hyvää!

Niin ärsyttää se väite, että vaan hullut ja huonot ihmiset huutaa. Miten niin? Onko vauvat tai pienet lapset muka huonoja ihmisiä? Tai hulluja? Ihan sairas ajatus! Nehän on ihania. Kaikki rakastaa niitä vaikka ne huutaakin. Ja jotkut ensimmäiset vuotensa vielä melkein koko sen ajan kun ovat hereillä. Ei niitä kukaan hauku hirveiksi, muita huonommiksi tai heikommiksi.

Ihan naurettava ajatus sekin, että muiden huutoa pitäisi kestää tyynenä ja hiljaa. Mä en tajuu miksi. Mitä se hyödyttää? Kaikki ne tyypit, jotka ylenkatsoo liioitellun rauhallisesti ja avoimen säälivästi ihmistä, joka hermostuessaan alentuu huutamaan, naurattaa mua. Ne on niin väärässä! Huutohan nostaa volyymien myötä ihmistä ylemmälle tasolle.

Ne on varmaan kasvatettu olemaan hiljaa, kestämään ja nielemään muiden huutamista. Niiden vanhemmat ei oo ymmärtäneet tai tienneet että oman KOVAN sisäisen äänen mykistäminen ja huudon patoaminen sisuksiin ei tee pitkässä juoksussa hyvää. Se voi sairastuttaa ihmisen, jos myrkyt ei pääse ulos. Sama juttu muuten pierujen kanssa.

Sit taas yksin huutaminen ei toimi mulla. Tai se, että menisin metsään tai merenrantaan huutamaan. Oon joskus kokeillut, mutta huuto yksin jossain luonnossa ei tuu multa luontevasti. Mulla huuto vaatii toisen ihmisen. Sen, jolle voi huutaa. Silloin saan äänen itsestäni ulos koko keuhkojen täydeltä just silleen kun hyvässä huutamisessa pitääkin.

Ja muuten kyllä niille pienille lapsillekin saa joskus huutaa takaisin. Ei ne siitä mee rikki, sairastu tai kuole. Oppii vaan paremmin kestämään erilaisia ääniä ja oikeaa elämää. Mäkin oon huutanut mun kaikille lapsille tasapuolisesti aina silloin kun ne on provosoineet mut tahalleen hulluuden rajamaille ja vängänneet leuka pitkällä, kädet puuskassa vaikka nukkumaanmenoa vastaan. Siinä ollaan aina hetki huudettu ja karjuttu puolin ja toisin ja sit pyydetty anteeksi ja menty hammaspesulle ja saman peiton alle iltasatua lukemaan. Ne tietää, että äiti huutaa aina kun se hermostuu ja ei se oo niin vakavaa. Karjuuhan leijonaemokin pennuilleen tai jos joku vieras tyyppi tai tilanne uhkaa niitä.

Täytyy kyllä myöntää, että oon aika huonosti kestänyt lasten puolelta takaisin huutamista, varsinkin silloin kun ne oli - tai on - teini-iässä. Niin ja oon mä aika usein huutanut silloinkin kun en oo ollut vihainen tai hermostunut. Ainakaan mun lasten kanssa ei oo mikään piipitys koskaan toiminut, jos oon halunnut saada ne tekemään jotakin heti tai tottelemaan mua. Huutaa voi hymyillenkin. Suurella rakkaudella.

Sit taas toisaalta aviomiehiin ei huutokortin käyttäminen oo koskaan tepsinyt. Mun ensimmäinen mies oli siinä mielessä todella ärsyttävä, ettei se koskaan hermostunut kunnolla eikä muistaakseni ikinä huutanut mulle takaisin. Voi itse asiassa olla, että se oli yks syy meidän eroonkin. Se ei osannu riidellä kunnolla. Siinä hiljaisessa ylenkatsomisessa se oli uskomattoman taitava. Osas lietsoa mut munkin mielestä jo aika poikkeuksellisen tasokkaaseen huutamiseen.

Nykyinenkin mies on siinä tosi hyvä. Se myös antaa mulle joka kerta kehuja siitä, miten uskomaton huutaja mä oon. Tiedän tosin itsekin että oon hyvä. Jo mun vanhemmat muinoin sanoi, ettei ne voi uskoa korviaan mun kanssa.

Sanotaan, että itku tekee hyvää ja puhdistaa. Tavallaan joo, mut enemmän se tekee pään kipeeksi  ja silmät ihan kauheen näköisiksi. Jos tänään itket, niin se näkyy sun silmistä vielä huomenna. Huuto ei näy missään. Voit huutaa vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka kovaa ilman, että se näkyis sussa mitenkään.

Ja joka kerta kun oon huutanut KUNNOLLA, tulee sellainen ihana sisäinen rauha ja puhdistunut olo. Paha pääsi ulos.

Se on varmaan koirillakin sama.

Korkea aika päästää Lydia Sibakoff ääneen

Monet ystävät ja tutut vitsailevat, että minusta on tullut esikoiskirjani Homeäidin päiväkirjan myötä valtakunnan homeäiti. Kerroin elokuussa julkaistussa kirjassa perheemme arkielämän ja perusturvan lähes puoleksi vuosikymmeneksi kovalla kouralla ja täysin säälittä murskanneesta homekotihelvetistä oikeustaisteluineen kaikkineen. Annoin kasvot homekodin loukkuun joutuneelle perheenäidille.

Kaikki varmasti ymmärtävät, että kirja on sensuroitu kertomus kaikesta siitä, mitä perheemme sai vuosien aikana kokea. Kaikkein törkeimmät, traumaattisimmat, mehukkaimmat, sairaimmat ja raastavimmat vaiheet, valheet, väitteet ja kohtaukset on kirjasta jätetty pois. Koska en kirjoittanut kirjaa kostoksi, enkä halua enää ikinä joutua tuhlaamaan elämääni oikeudessa riitelemiseen.

Pahinta tässä kaikessa on se, että tarinahan jatkuu. Huolimatta siitä, että kävimme myyjiemme tahdosta kaikki kolme oikeusastetta läpi pisimmän mahdollisen kaavan mukaan ja voitimme joka oikeusasteessa, emme ole saaneet oikeutta käytännössä. Korkeimman oikeuden päätöksellä kesäkuun 9. päivä voimaan astunut kaupanpurkutuomio on ainakin toistaiseksi ollut yhtä tyhjän kanssa. Purkka on ja pysyy tukassa.

Joudumme tällä hetkellä asioimaan (lue: taistelemaan) ulosottoviranomaisten kanssa menetetyn omaisuutemme takaisin saamisesta. Saatavamme määrä lähentelee 700 000 euroa ja se kasvaa seitsemän prosentin viivästyskoron myötä kuukausittain lähes 4000 eurolla. Tilanteessa ei ole mitään järkeä. Se, miten asioita hoidetaan ja miten ne etenevät, ei ole mitään järkeä. Siinä, miten hävinnyt osapuoli voi tilanteessa toimia, on kaikkein vähiten järkeä. Lait ja viranomaiset tuntuvat suojaavan vain velallisia. Valitettavasti meidän kohdallamme sattui pariskunta, jolla ei ole aikomustakaan maksaa velkojaan asianmukaisesti pois. Omien sanojensa mukaan he aikovat nyt unohtaa ikävän oikeusjutun ja jatkaa elämäänsä. He ovatkin jo muuttaneet tämän maan yhdelle kalleimmista asuinalueista. Yrittäjinä se näyttää olevan heille jättiveloista huolimatta mahdollista. He voivat pelata hyvin menestyvän yrityksensä varoilla ja palkkatuloillaan ilman, että viranomaiset voivat siihen puuttua.

Kun ostimme unelmakotimme uskoen sen myös olevan hyvä sijoitus, meillä oli siitä kohtuullisesti asuntolainaa. Nyt meillä on lainaa yli kaksi kertaa enemmän, mutta ei enää omaa asuntoa. Asumme väliaikaisessa (tosin ihanassa) vuokrakodissa tietäen, että seuraava muuttopäivä on edessämme lähikuukausien aikana.

Vähemmästäkin ihminen voi pimahtaa. 

Tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muuta vastalääkettä vitutukselle. Vakavoitumiselle, vanhentumiselle ja katkeroitumiselle. Vaihdevuosillekin, kun niidenkin oli pakko tulla elämääni just nyt.

Janoan spontaania iloa, olemisen sietämätöntä keveyttä ja hetkittäistä täydellistä huolettomuutta. Haluan kirjoittaa (muitakin kuin työjuttuja), koska saan kirjoittamisesta hyvää energiaa ja se tekee olotilalleni hyvää. Kirjoittaminen on myös tosi terapeuttista, se vie ajatukset muualle ja rentouttaa.

Siksi päätin ryhtyä pitämään tätä blogia. Täällä saan halutessani irrotella, hullutella, leikkiä sanoilla ja ajatuksilla, vitsailla, esittää tyhmiä kysymyksiä, mokailla ja nauraa, ottaa kantaa ja oppia uutta. Kaiken ei tarvitse olla aina niin vakavaa. Sitä  paitsi huumori on selviytymiskeinoista yksi parhaista.

Tässä kuitenkin kaikki, mitä aion kertoa homekotitarinamme jatkosta täällä. Sen sijaan aion keskittyä nauttimaan, havainnoimaan, pohtimaan ja ihmettelemään elämää Lydiana.

**

Miksi annoin blogilleni nimen Lydia Sibakoff?

Lydia Sibakoff on ollut aina osa minua, ihan koko elämäni ensimmäisistä elinvuosistani lähtien. Pitäisikin taas kysyä tarina isäni keksimän lempinimen takaa. Pikku-Susannana luulin olevani myös Lydia nimeltäni. Olen esitellyt itseni tomerana vieraille ihmisille Lydia Sibakoffina ja myös kuulemma vastannut puhelimeen ilme vakavana tällä nimellä.

Lydia Sibakoff Ahvenanmaalla kesällä 1970

Lydia kotioloissa alle 10-vuotiaana

Sain olla perheemme ainokainen, isin pikku prinsessa viisivuotiaaksi asti. Sitten marraskuussa 1971 äiti toi Naistenklinikalta kotiin kauan toivotun ja hartaasti odotetun pikkusiskon. Häntä isä alkoi kutsua Lyyli Leväperäksi. Kieltämättä pieni tyyliero näissä nimissä on. Pyllyn koolla ei kuitenkaan varmasti ollut eikä ole edelleenkään siskon lempinimen kanssa mitään tekemistä.

Olemme olleet kumpikin lempinimiemme kanssa sinut (tai ainakin kuvittelen niin!) ja yhä edelleen saatamme kiusoitella ja kutsua toisiamme näillä nimillä. Ja kyllä isäkin meitä aina välillä puhuttelee Lydiana ja Lyylinä. Kun lähes kuusi vuotta sitten hankimme perheeseemme kuopuksen armottoman puhutuksen jälkeen koiran, sain antaa sille nimen rakkaan siskoni mukaan. Koirasta tuli Lyyli.

Siskokset Lyyli Leväperä ja Lydia Sibakoff

Meidän Lyyli

Tervetuloa spontaanin ja kaikenlaista saivartelua vihaavan sivupersoonani matkaan mukaan! Toivottavasti meillä on hauskaa yhdessä!

PS. Pahoittelut blogin kököstä ulkoasusta ja huonolaatuisista kuvista. Tarkoitus on viilata ulkoasu fiksuksi ja lisätä tänne kaikki mahdolliset tärkeät linkit, tunnisteet, hakusanat ja ties mitkä. Ja kuulemma kannattaa myös perustaa blogille omat Facebook- ja Instagram-sivutkin. Katsotaan ja edetään tämän kanssa askel kerrallaan! Kaiken ei myöskään tarvitse aina olla niin täydellistä - ainakaan kerralla!