Se oli joku ihan perusilta, kun äiti makasi sängyllä silmät itkusta turvonneina ja nyyhki: "Viekää mut hermoparantolaan. En jaksa enää!" Vaikka mieli olisi tehnyt mennä äidin viereen ja pyytää anteeksi, nostin nenääni astetta ylemmäksi ja solvasin häntä säälittäväksi. "Senkun meet, sopii mulle!" Saatoin jopa matkia hänen itkuaan.
Olin 15 tai 16. Maailman kiltein äiti luuli, että häneltä loppuivat voimat kanssani. Kodin seinien ulkopuolella olin edelleen hymyilevä ja hyvin käyttäytyvä tyttö, joka menestyi koulussa, harrasti paljon, liikkui hyvässä seurassa, hoiti pieniä lapsia ja ahkeroi lähikaupan kassalla iltaisin ja viikonloppuisin. Ei se ollut teeskentelyä, se vain oli toinen mä.
Kotona kurkustani karjui ventovieras ja riitaisa hirviö. Se ei sietänyt tungettelevia kysymyksiä, kieltoja, käskyjä tai rajoituksia. Hämmentävä sekoitus mua ja hirviötä kapinoi, kyseenalaisti, kirosi ja tuittuili jatkuvasti. Paiskoin huoneeni ovea niin, että taulut tärisivät ja tavarat tippuivat pöydiltä. Ihmettelin välillä itsekin sängyssä ennen nukahtamista, että tälläistäkö murrosikä on. "Toivottavasti loppuisi pian, en mäkään jaksa tätä", rukoilin salaa. Jopa pikkusisko aneli kotirauhaa – ja päätti tuolloin mielessään, että hän hoitaisi oman murrosikänsä toisella tavalla, fiksummin. Ja niin hän tekikin. Tosin myös vanhemmat suhtautuivat siskon teini-ikään rennommin ja sallivat sille enemmän vapauksia, mikä myös oli fiksumpaa.
Satu Vasantolan viime sunnuntain 26.11.2017 kolumni Hesarissa "Häpesin turhaan kännit vetänyttä teiniä, sillä teinin törttöily ei kerro huonosta vanhemmuudesta" kolahti, mutta ei pahasti.
Omaa teini-ikää on mahdoton unohtaa. Myös omien lasten teini-ikää muistelee yhtä aikaa kylmillä väreillä ja kaiholla.
Vaikkei nyt aikuisista lapsistamme kukaan yltänyt lähellekään omia teinileveleitäni, niin en kyllä jaksaisi vetää niiden teinivuosia uudelleen läpi. Pojat, ne voi olla käsittämättömän raskaita murkkuina. Meillä ne ei olleet vihaisia, ilkeitä eikä mykkiä. Ne ei vaan kuunnelleet ollenkaan, mitä niille sanoi. "Joo joo, ihan just" oli aina vastaus kaikkeen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin desibelit nousivat ja oli pakko heittää uhkauksia ilmaan. Siinä kohtaa ne oli aina yhtä yllättyneitä. Ei ne tajunneet, miksi mä taas hermostuin. Ei ne olleet rekisteröineet mun kehotuksia tai omia automaattivastauksiaan. Ja ennen kaikkea, ei ne tarkoittaneet mitään pahaa. Luulen, että ne loukkas harvoin tarkoituksella.
Toisin kuin äitinsä ja äitipuolensa muinoin, ne ei myöskään sepittäneet peitetarinoita ja huijanneet saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi päästäkseen pussailemaan yökylään. Ei ne tietenkään myöskään tulleet oma-aloitteisesti tunnustamaan mokiaan, kaljan juontejaan ja polttamisiaan. Kun kolme keskimmäistä oli yläasteikäisiä, meillä pidettiin olohuoneen sohvalla puhutteluja viikottain – aina eri tyypille ja aina samoista aiheista. Että se ärsytti. Jokaisen piti vuorollaan kokeilla kiellettyä, munailla ja jäädä kiinni. Niin se vaan menee. Meidän perheestä kukaan ei ole ollut teinivuosinaan tai sen jälkeenkään mikään pyhimys.
Teinivuosien klassikotToisin kuin äitinsä ja äitipuolensa muinoin, ne ei myöskään sepittäneet peitetarinoita ja huijanneet saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi päästäkseen pussailemaan yökylään. Ei ne tietenkään myöskään tulleet oma-aloitteisesti tunnustamaan mokiaan, kaljan juontejaan ja polttamisiaan. Kun kolme keskimmäistä oli yläasteikäisiä, meillä pidettiin olohuoneen sohvalla puhutteluja viikottain – aina eri tyypille ja aina samoista aiheista. Että se ärsytti. Jokaisen piti vuorollaan kokeilla kiellettyä, munailla ja jäädä kiinni. Niin se vaan menee. Meidän perheestä kukaan ei ole ollut teinivuosinaan tai sen jälkeenkään mikään pyhimys.
Vaikka maailma kehittyy hullua vauhtia, on asioita, jotka ei ehkä muutu ikinä. Nämäkin kommentit oon kuullut sekä omasta suusta että lasten suusta aika helvetin monta kertaa:
- Kellään ei oo yhtä tiukkoja vanhempia kuin mulla.
- Kenenkään ei tarvii tulla kotiin yhtä naurettavan aikaisin kuin mun. Kaikki nauraa mun kotiintuloajoille, tajuuttekste. Ihan kuin mä olisin joku 5-vuotias pikkulapsi.
- Ei kellään muulla oo enää mitään nukkumaanmenoaikoja.
- Kenenkään muun vanhemmat ei soita kavereiden vanhemmille, kysele perään ja varmistele asioita. Ikinä. Te ootte niin noloja!
- Te ette tajuu mitään!
- Musta ei tuu ikinä samanlaista kuin teistä, todellakaan!
- Sitku mä täytän 18, te ette enää määrää mua. Mä muutan sit heti pois himasta!
- Kaikkien kavereiden poika- ja tyttöystävät saa jäädä niille yökylään, miks teidän pitää olla noin naurettavan tiukkapipoisia?!
- Mä haluun nähdä mun kavereita, enkä teitä. Sori nyt vaan.
- En varmana lähde mökille, todellakaan! Miks te ette anna mun jäädä kotiin, kaikkien muidenkin vanhemmat antaa niiden jäädä.
Äiti sanoi, että hän vanheni kymmenen vuotta pahimman murkkuvuoteni aikana. Niin mäkin ajattelin omien lasten murrosiässä. Silloin kertyi univelkaa ja huoliryppyjä silmien ympärille. Hermosäikeetkin oli piukeina pitkään putkeen. Kaikesta on kuitenkin selvitty – ja aina niin, että teinimyrskyjen jälkeen on enemmän rakastettu kuin riidelty.
Vielä meiltä löytyy yksi teinipoika, jonka kanssa kop kop kop on toistaiseksi päästy yllättävän helpolla. Kovaääninen, kuuro ja muistamaton sekin on, mutta onneksi muuten rauhaa rakastava ja yllättävän kivasti kodin pelisääntöjä noudattava. Tai ehkä kyse onkin siitä, ettei me vanhemmat jakseta enää viidennen kanssa vääntää....
Ei kommentteja