Vauvataidot ruosteessa

Elämäni tuorein suuri rakkaus tuli viikonloppuna käymään meillä. Olin superfiiliksissä, sillä olin päättänyt ottaa suhteessamme seuraavan ison askeleen. Meidän oli aika mennä yhdessä ulos. Suunnitelmani oli kävellä läheiseen ostoskeskukseen Fazerille kahville ja K-supermarkettiin ruokaostoksille. Yleensähän se tapahtuu niin, että laitetaan ulkovaatteet päälle ja lähdetään.

En muistanutkaan, että seitsemänkuisen vauvan kanssa se ei välttämättä mene ihan niin. Meillä se meni lauantaina näin:

Ensin oli tarkoitus pukea mut. Vaihtaa kotiverkkarit farkkuihin ja käydä kylpyhuoneessa kampaamassa hiukset ja laittamassa huulipunaa. Vauvan mielestä kylppärin lattialla ei ollut kivaa, joten vain farkkujen vaihto onnistui. Päätin laittaa pipon päähän ja sipaista huulipunaa vaikka hississä. Vauvaa nauratti, kun pääsi taas syliin. On se ihana!

Laskin hymyilevän tyypin eteisen lattialle ja aloin pukea sille talvihaalaria päälle. Hymy vaihtui huudoksi ja selällä makaaminen armottomaksi pyörimiseksi ja rimpuiluksi. Pienellä ihmisellä on yllättävän paljon voimaa. 

Päätin rauhoittaa tilanteen parilla maitohuikalla. Kaivoin kassista vauvan äidin mukaan laittaman maitopullon. Istahdimme eteisen lattialle. Vauvalla ei ollut aikomustakaan ottaa vain huikkaa. Yritin vetää pulloa pois sen suusta, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää. Luovutin, sillä ei ollut epäilystäkään, kumpi meistä oli pomo. Vauva joi antaumuksella ja rentoutui lihas lihakselta nirvanaan – ja lopulta uneen. Hetkinen, mitäs mä nyt teen, mietin. Nukkukoon, ehkä kyse on vaan pienistä torkuista. Mennään kahville sitten kun hän herää.

Lisäkäsille olisi käyttöä

Nousin ylös eteisen lattialta ja kannoin vauvan makuuhuoneeseen. Laskin hänet meidän sänkyymme, lämpimästä sylistä kylmän täkin päälle. Todella huono idea. Vauva säpsähti hereille ja aloitti vaativan itkun. "Ei mitään hätää, hys hys, aa-tuuti-lullaa, vauva pieni kultaa", hyräilin ja hyssyttelin vauvan sylissäni takaisin uneen. Olin aika varma, että kahvit Fazerilla jäisi haaveeksi.

Halusin silti vielä yrittää. Otin huutoriskin. Laskin nukkuvan vauvan uudelleen eteisen lattialle ja aloin pukea sille määrätietoisesti ja tiukoin ottein talvihaalaria, myssyä, villasukkia, tumppuja ja toppatossuja. Pienen silmät rävähtivät auki samalla sekunnilla kun selkä osui lattiaan. Kävi selväksi, ettei vauva todellakaan tykännyt pukemisesta. Toppatossut lensivät jaloista ja tyyppi pyöri haalarin sisällä niin, että oli tukehtua sen karvahuppuun. Laskin tulipunaisena kirkuvan vauvan (karvahuppu suussa) rattaisiin ja heijasin niitä samaan aikaan kun yritin saada istuinta laskettua makuuasentoon. Ei mitään hajua, mistä kohtaa rattaita olisi pitänyt painaa, työntää tai vetää. Selkänoja pysyi pystyssä ja poika huusi entistä raivokkaammin.

Hytkytin ja työnsin rattaita rivakasti eestaas. Kiersin jo olohuonettakin. Lauloin Pientä nokipoikaa ja Ihahhaata. Varmistui, että jälkimmäinen on tyypin lempibiisi. Huuto lakkasi, ilme kirkastui ja sain maailman hurmaavimpia hymyjä. Yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni, mutta olin täysin jumissa rattaiden kanssa. Ei toivoakaan, että olisin saanut lapsen kiinni rattaiden turvavöihin. Ne olivat auttamattomasti liian lyhyet ja eteisessämme oli auttamattomasti liian hämärää, jotta olisin nähnyt vauvan ja selkänojan taakse, mistä ja miten vöitä olisi voinut pidentää. Protestihuuto alkoi totta kai uudelleen. Tekstiviestit viuhuivat vauvan äidille ja lopulta myös soitin hätäpuhelun vauvan huutaessa taustalla. Sain ohjeet selkänojan laskemiseen ja vöiden kiinnittämiseen. Kiitos! Päätin olla välittämättä itkusta. Nyt mennään ulos!

Ihahhaa näyttää toimivan!

Vetäisin takin niskaani. Heitin lompakkoni ja kotiavaimet vauvan kassiin. Se oli tietenkin pakko ottaa mukaan, koska koskaan et voi tietää, jos tulee kakka, puklu tai nälkä ja varavaipalle ja vaihtovaatteille ilmaantuu käyttöä. Avasin ulko-oven. Valuin hikeä. Näytin hirveältä. Vauva tarjosi ääninäytteen koko rapulle ja jatkoi esitystään alas ja ulos asti. Siellä tajusin, että olin unohtanut kännykän kotiin. Ja eikun takaisin sisälle rappuun ja hissin huutokonserttiin. Rattaiden hytkyttäminen tuntui ärsyttävän vauvaa vain lisää. Kotiovella puntaroin hetken sisälle jäämistä ja ulos menemistä. Alkoi usko hiipua; en ilmeisesti osaa enää lähteä ulos vauvan kanssa.

Huutokonsertti hississä

Hissiin me kuitenkin taas päädyttiin. Tappion tunnustaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Onneksi lähdettiin, sillä vauva oli syvässä unessa jo ennen kuin olimme ylittäneet kotikadun. Nukkuva lapsi on niin kaunis!

Kauppareissu sujui ilman draamaa, mutta Fazer-keikan jätin väliin. Päätin kokeilla sitä sitten seuraavalla kerralla, kun ei enää tarvitse hermoilla talvihaalarin ja rattaiden kanssa.

Olipahan episodi. Varsinainen farssi. En ehtinyt ottaa kellosta aikaa kauanko ulos lähtemisessä kesti. Veikkaan, että ainakin tunti. Niin ne taidot vaan ruostuu, ellei niitä pääse käyttämään.

Ei oo helppoo olla teini eikä äiti

Se oli joku ihan perusilta, kun äiti makasi sängyllä silmät itkusta turvonneina ja nyyhki: "Viekää mut hermoparantolaan. En jaksa enää!" Vaikka mieli olisi tehnyt mennä äidin viereen ja pyytää anteeksi, nostin nenääni astetta ylemmäksi ja solvasin häntä säälittäväksi. "Senkun meet, sopii mulle!" Saatoin jopa matkia hänen itkuaan.

Olin 15 tai 16. Maailman kiltein äiti luuli, että häneltä loppuivat voimat kanssani. Kodin seinien ulkopuolella olin edelleen hymyilevä ja hyvin käyttäytyvä tyttö, joka menestyi koulussa, harrasti paljon, liikkui hyvässä seurassa, hoiti pieniä lapsia ja ahkeroi lähikaupan kassalla iltaisin ja viikonloppuisin. Ei se ollut teeskentelyä, se vain oli toinen mä.

Kotona kurkustani karjui ventovieras ja riitaisa hirviö. Se ei sietänyt tungettelevia kysymyksiä, kieltoja, käskyjä tai rajoituksia. Hämmentävä sekoitus mua ja hirviötä kapinoi, kyseenalaisti, kirosi ja tuittuili jatkuvasti. Paiskoin huoneeni ovea niin, että taulut tärisivät ja tavarat tippuivat pöydiltä. Ihmettelin välillä itsekin sängyssä ennen nukahtamista, että tälläistäkö murrosikä on. "Toivottavasti loppuisi pian, en mäkään jaksa tätä", rukoilin salaa. Jopa pikkusisko aneli kotirauhaa – ja päätti tuolloin mielessään, että hän hoitaisi oman murrosikänsä toisella tavalla, fiksummin. Ja niin hän tekikin. Tosin myös vanhemmat suhtautuivat siskon teini-ikään rennommin ja sallivat sille enemmän vapauksia, mikä myös oli fiksumpaa.

Satu Vasantolan viime sunnuntain 26.11.2017 kolumni Hesarissa "Häpesin turhaan kännit vetänyttä teiniä, sillä teinin törttöily ei kerro huonosta vanhemmuudesta" kolahti, mutta ei pahasti.

Omaa teini-ikää on mahdoton unohtaa. Myös omien lasten teini-ikää muistelee yhtä aikaa kylmillä väreillä ja kaiholla.

Vaikkei nyt aikuisista lapsistamme kukaan yltänyt lähellekään omia teinileveleitäni, niin en kyllä jaksaisi vetää niiden teinivuosia uudelleen läpi. Pojat, ne voi olla käsittämättömän raskaita murkkuina. Meillä ne ei olleet vihaisia, ilkeitä eikä mykkiä. Ne ei vaan kuunnelleet ollenkaan, mitä niille sanoi. "Joo joo, ihan just" oli aina vastaus kaikkeen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin desibelit nousivat ja oli pakko heittää uhkauksia ilmaan. Siinä kohtaa ne oli aina yhtä yllättyneitä. Ei ne tajunneet, miksi mä taas hermostuin. Ei ne olleet rekisteröineet mun kehotuksia tai omia automaattivastauksiaan. Ja ennen kaikkea, ei ne tarkoittaneet mitään pahaa. Luulen, että ne loukkas harvoin tarkoituksella.

Toisin kuin äitinsä ja äitipuolensa muinoin, ne ei myöskään sepittäneet peitetarinoita ja huijanneet saadakseen tahtonsa läpi, esimerkiksi päästäkseen pussailemaan yökylään. Ei ne tietenkään myöskään tulleet oma-aloitteisesti tunnustamaan mokiaan, kaljan juontejaan ja polttamisiaan. Kun kolme keskimmäistä oli yläasteikäisiä, meillä pidettiin olohuoneen sohvalla puhutteluja viikottain – aina eri tyypille ja aina samoista aiheista. Että se ärsytti. Jokaisen piti vuorollaan kokeilla kiellettyä, munailla ja jäädä kiinni. Niin se vaan menee. Meidän perheestä kukaan ei ole ollut teinivuosinaan tai sen jälkeenkään mikään pyhimys.

Teinivuosien klassikot

Vaikka maailma kehittyy hullua vauhtia, on asioita, jotka ei ehkä muutu ikinä. Nämäkin kommentit oon kuullut sekä omasta suusta että lasten suusta aika helvetin monta kertaa:

- Kellään ei oo yhtä tiukkoja vanhempia kuin mulla.

- Kenenkään ei tarvii tulla kotiin yhtä naurettavan aikaisin kuin mun. Kaikki nauraa mun kotiintuloajoille, tajuuttekste. Ihan kuin mä olisin joku 5-vuotias pikkulapsi.

- Ei kellään muulla oo enää mitään nukkumaanmenoaikoja.

- Kenenkään muun vanhemmat ei soita kavereiden vanhemmille, kysele perään ja varmistele asioita. Ikinä.  Te ootte niin noloja!

- Te ette tajuu mitään!

- Kaikkien muiden vanhemmat on tosi rentoja ja ne luottaa niiden lapsiin. Miks teidän pitää olla tollasii?

- Musta ei tuu ikinä samanlaista kuin teistä, todellakaan!

- Sitku mä täytän 18, te ette enää määrää mua. Mä muutan sit heti pois himasta!

- Kaikkien kavereiden poika- ja tyttöystävät saa jäädä niille yökylään, miks teidän pitää olla noin naurettavan tiukkapipoisia?!

- Mä haluun nähdä mun kavereita, enkä teitä. Sori nyt vaan.

- En varmana lähde mökille, todellakaan! Miks te ette anna mun jäädä kotiin, kaikkien muidenkin vanhemmat antaa niiden jäädä.


Äiti sanoi, että hän vanheni kymmenen vuotta pahimman murkkuvuoteni aikana. Niin mäkin ajattelin omien lasten murrosiässä. Silloin kertyi univelkaa ja huoliryppyjä silmien ympärille. Hermosäikeetkin oli piukeina pitkään putkeen. Kaikesta on kuitenkin selvitty – ja aina niin, että teinimyrskyjen jälkeen on enemmän rakastettu kuin riidelty.

Vielä meiltä löytyy yksi teinipoika, jonka kanssa kop kop kop on toistaiseksi päästy yllättävän helpolla. Kovaääninen, kuuro ja muistamaton sekin on, mutta onneksi muuten rauhaa rakastava ja yllättävän kivasti kodin pelisääntöjä noudattava. Tai ehkä kyse onkin siitä, ettei me vanhemmat jakseta enää viidennen kanssa vääntää....